Palataanpa ajassa kolme ja puoli vuotta taaksepäin. Eletään kevättä 2019 ja olen tehnyt hurjan ison päätöksen: muutamme vappuna 9-vuotiaiden kaksosteni kanssa Helsingistä lapsuudenmaisemiini Kiteelle. Näin voimme olla lähellä iäkkäitä ja sairastavia vanhempiani. Taakse jää yli 20 vuotta elämää pääkaupunkiseudulla, työpaikka, joka on minulle kuin toinen koti ja valtava määrä rakkaita ystäviä - kokonainen elämä.
Helsingissä minulla oli ollut mielekäs työ johdon assistenttina ammattikorkeakoulussa yli 15 vuotta. Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja. Opetustyötä olin tehnyt vuosituhannen vaihteessa kolmisen vuotta, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Sitten onni potkaisi ja aloitin lokakuussa 2003 urani ammattikorkeakoulun hallinnollisissa tehtävissä ja loppu on historiaa. Joskus on kuitenkin päästettävä irti tutusta, turvallisesta ja tärkeästä, kun toisessa vaakakupissa ovat rakkaat, apua tarvitsevat vanhemmat.
Olin Helsingissä asuessani pohtinut sitä, kuinka vaativaa luokanopettajan työ nykypäivänä on. Mielestäni jokaisessa alakoululuokassa pitäisi olla ohjaaja opettajan työparina. Kaksosteni kautta olin sivusta seurannut koulunkäynninohjaajien toimimista iltapäiväkerho-ohjaajina ja viehätyin työstä. Kun pestini maahanmuuttajien opettajana päättyi, pääsin koulunkäynninohjaajaksi Rääkkylän koululle. Työ oli sopivaa vastapainoa edellisen vuoden hurjan intensiiviselle opetustyölle. Koin olevani todella tärkeä aikuinen luokan arjessa ja tykkäsin iltapäiväkerhotoiminnan vetämisestäkin. Lapset olivat ihania. Pitkät työmatkat ja matala palkkaus kuitenkin tiukensivat taloutta entisestään. Jatkaminen samassa työssä oli näistä syistä mahdotonta ja kaipasin myös uusia haasteita.
Isoäidin neliöitä ja paljon unta
Sitten tuli syksy ja olin taas työtön. Työttömyyttäkin suurempi ahdistuksen aihe minulle oli se, että en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mikä minusta tulee isona? Pitäisikö minun opiskella täysin uusi ammatti? Mikä se olisi? Vai löytäisinkö osaamistani vastaavaa työtä? Oman haasteensa toi tietysti pienellä paikkakunnalla asuminen. Tuntui, että Joensuussa ”kaikki olisi mahdollista”, mutta perheellisenä totaaliyksinhuoltajana en pystyisi pyörittämään arkea, jos opiskelisin tai kävisin töissä Joensuussa. Opiskelijaksi ryhtyminenkään ei tuntunut realistiselta taloudelliselta kannalta katsottuna. Koin olevani umpikujassa ja päädyin virkkaamaan isoäidin neliöitä sohvan nurkkaan. Usein vain nukuin koira kainalossa. Tunnelin päässä ei näkynyt valoa.
Sitten tuli ToKi-hanke ja Hannele
Tammikuussa 2022 TE-palvelujen asiantuntija ehdotti minulle ToKi-hankkeen asiakkuutta. ”Toki, toki”, sanoin minä. Olinhan avoin kaikelle, mikä edistäisi suuntani löytämistä urapolulla ja johtaisi toivottavasti mieluisan työn löytymiseen. ”Toimeliaasti työhön ja kirkkaasti työuralle Humalajoen molemmin puolin”, hankkeen kotisivulla todetaan. Löysin uudelleen hetkeksi kadonneen toimeliaan itseni, kun sain sparraajakseni ihanan Hannele Kososen, joka toimii hankkeessa projektityöntekijänä ja Kiteen yhteyshenkilönä.
Hannele piti minuun yhteyttä säännöllisesti sähköpostilla, whatsappilla ja puhelimitse. Tapasimme myös kasvotusten. Hän kuunteli, vinkkaili, kannusti ja kehui, mutta myös haastoi ja kyseenalaisti minua sopivasti. Hän kertoi omista kokemuksistaan ja antoi perspektiiviä asioille. Hän oli ihminen ihmiselle, mielettömän aito, hauska ja lämmin! Aloin taas uskoa itseeni ja osaamiseeni. Hannelen opastamana loin profiilin ForeAmmattiin, joka on digitaalinen työnhaun ja urasuunnittelun alusta ja sain tietoa myös työkokeilumahdollisuudesta. Entinen draivi oli taas päällä!
Tulevaisuuden työn osaaja
Some on super!
ToKi-Hannelen innostamana ryhdyin päivittämään kauan sitten laatimaani LinkedIn-profiilia. Youtubesta löysin hyviä tutorialeja aiheesta ja visuaalisena ihmisenä innostuin hiomaan profiilia oikein pieteetillä. Uskaltauduin myös tekemään postauksia ja tykkäilin toisten teksteistä saadakseni näkyvyyttä. Kiinnitin usein huomiota siihen, kuinka työnhakijoilla oli profiilikuvassaan kaulassa vihreä Open to Work -rinkula ja he kirjoittivat toinen toistaan mielenkiintoisempia kuvauksia itsestään ja siitä, millaista työtä ovat etsimässä. Päätin laatia oman työnhakuilmoituksen, jonka sitten julkaisisin jonkun kiinnostusta herättävän kuvan kanssa LinkedIniin ja Facebookiin. Voin sanoa, että kirjoittaminen ei käynyt hetkessä, mutta se oli vaivan arvoista. Laitoin 16.6. tuon vihreän rinkulan kaulaani, painoin send-nappia ja jäin odottelemaan. Sain tykkäyksiä, kannustusta ja ihmiset jakoivat postaustani sekä kommentoivat hauskaa kuvaani, jossa istun toppatakki päällä kylmässä toimistossa todeten, että ”Töitä tehdään, vaikka sitten vähän viileämmässä toimistossa. Joustavuus, kekseliäisyys ja huumori kuuluvat työkalupakkiini!” Neljän päivän kuluttua julkaisusta sain yhteydenoton entiseltä työkaveriltani yli 10 vuoden takaa. Hän kiinnostui osaamisestani ja tarjosi töitä. Kirjoitin työsopimuksen sähköisesti 12.7. Mainittakoon, että somen kautta minut löysi nopeasti muutama muukin työnantaja, mutta tämä yksi vei voiton. Some on super!
On tutkittu, että noin 80% (!!) avoimista työpaikoista on niin sanottuja
piilotyöpaikkoja tai ehkä parempi termi olisi tarvetyöpaikka. Jossain on tarve
työntekijälle, mutta miten työnhakija ja työnantaja kohtaisivat toisensa? Nämä
piilossa olevat työpaikat eivät ole avoimessa haussa eli niistä ei ilmoiteta
missään. Tästä syystä kannattaa työpaikkailmoitusten lukemisen lisäksi
esimerkiksi laatia työnhakuilmoitus someen, jolloin viidakkorumpu alkaa soimaan
ja saatat parhaassa tapauksessa luoda itsellesi työpaikan kuten minulle nyt kävi.
Silloin et joudu kilpailemaan työpaikasta toisten kanssa eikä tarvita pitkiä ja
kalliita rekrytointiprosesseja. Tilanne on win-win molemmille osapuolille. Älä
kuitenkaan unohda perinteisiä työnhakumenetelmiä. Minäkin seurasin tiiviisti
työpaikkailmoittelua eri sivustoilla ja hain moneen tehtävään. Vinkki! Pidäthän
esimerkiksi Excel-taulukkoa työnhaustasi, jotta pysyt kärryillä siitä, mihin
olet hakenut ja milloin, keneen olet ottanut yhteyttä ja missä vaiheessa
työnhakuprosessisi etenee.
Vuoristoradassa
Työttömänä fiilikseni vaihtelivat vuoristoradan lailla. Aluksi jaksoin olla
toiveikas. Vuoristoradan vaunu kiipesi kohti huippua ja odotin jännityksellä
tulevaa. Huipulle päästyäni huomasin, ettei siellä odottanutkaan mikään muu
kuin syöksy alas. Oli vaikeaa nauttia lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun sille ei
näkynyt loppua ja vaunu vaan jatkoi huimaa vauhtiaan alaspäin. Ajoittain oli
tasaisempaa vaunun mutkitellessa tasaisella. Osasin elää hetkessä, nauttia lisääntyneestä
vapaa-ajasta ja siitä, että saatoin vaikkapa saattaa lapset kouluun.
ToKi-hankkeen Hannele käänsi vaunun suunnan taas ylämäkeen. Tämä mäki olikin
pitkä ja antoisa! Matkalla huipulle bongasin antoisan työvoimakoulutuksen, loin
työnhakuprofiilin TE-palvelujen Työmarkkinatorille ja hoksasin, että kannattaa ehdottomasti
julkaista työnhakuilmoitus somessa. Niin tein ja tsa-daa! Huipulla minua odotti
uusi työpaikka!
”Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua
jotakin hyvää.”- Eeva Kilpi